Olenko vain ahne, kun ajattelen että omaksutusta tiedosta ja siitä tuotetusta työstä ja kehityksestä tulisi saada lisää mammonaa.? Eli jos kerran kouluttautuu (suurimman osan omalla ajallaan) ja sitten kaataa kaiken tietonsa työyhteisölle ja kouluttaa sekä esitelmöi ja kaiken lisäksi vääntää krjallista matskua, niin se kaikki on vaan omaksi iloksi? Että maine ja kunnia riittää? EI MINULLE! Kyllä hoitoalalla on sen verran poljettu palkka (ei, en mene tähän yhteiskunnalliseen polemiikkiin sen enempää. Omapahan on naisten vika, kun eivät ole aiemmin tajunneet vaatia oikeuksiaan), että jos tekee hommia yli oman toimenkuvan, niin siitä voisi hieman palkitakin. ...Harvoin olen kuitenkaan nähnyt niin venähtäneitä naamoja, kuin pomoilla tänään. Ja sitä alun vihaista ärähdystä, jonka jälkeen hekotellaan kiusaantuneesti ja kerrotaan sen olevan taivaan lahja, että työyhteisöä saa kehittää työajalla!!! Ja paskat.Yksi niitti arkkuun lisää (enkä rakenna sitä itselleni). Ole tässä nyt sitten lojaali -ei onnistu miulta, ahneelta pyrkyriltä.
Koitin kovasti huhuilla masulleni tänään, että kuuntelisi mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Sen lisäksi, että siemen olisi toivottu ja hoivattu ja rakastettu, se myös pelastaisi tältä oravanpyörältä. Odotellaan kuuliko se. Vai säikähtikö vain. *huhuuu??*

10 tuntia tehokasta työaikaa takana ja vielä pitäisi jaksaa paneutua huomisen kommervenkkeihin ja omistautua kehittämään sekä itseään että työyhteisöä tästä sohvalta käsin. Yök. (todellisuudessahan  minussa asuu pieni marttyyri, joka vain odottaa pomoilta kiitosta ja kumarrusta sekä ystäviltä kauhistuneita katseita ja taivasteluja. Tämä on periytyvää...) Toki ihan oikeasti ja kaikista mieluiten hakisin viikonlopusta yli jääneen sipsipussinjämän ja käpertyisin lampun alle lämmittelemään, mussuttamaan, hyväilemään kissoja ja lukemaan hyvään alkuun päässyttä uutta kirjaostosta.
Kaiken tämän työn keskellä olen taas kovasti laskeskellut, että jos paistinkostutin nyt löysi maaliinsa, niin koska voisin aloittaa äitiysloman. Ja miltä tuntuu. Ja oilisi ihanaa. Ja kuinka kertoisin KAIKILLE. Ja millaisia vaatteita siten ostaisin. Kuinka ihana ISO maha olisi...Alas siis tullaan ja kovaa, kun kymmenen päivän kuluttua alavatsassa tuntuvat tutut kouristukset ja pikkuhousuihin jää ruosteaita. Paskaa. Kuinka voisin olla toivomatta?!
Josko työ ja teho kuitenkin auttaisi. Sitä sietää kokeilla...

Uskomatonta kuinka kuusi ihmistä saa aikaseksi niin monta erilaista keskustelua, mielipidettä, väärinymmärrystä ja sovintoa ollessaan yhden viikonlopun lähes suljetussa tilassa mökillä rankan työrupeaman jälkeen. Rakastan ystäviäni, ja jokainen on miulle tärkeä eri tavalla -kaikille löytyy paikka miun sydämestäni. Mutta kuunneltuani keskusteluja ja kinasteluja tissien koosta ja näöstä (kaamea kina siitä, kuinka niitä tulee mittailla. Tämä onneksi päätyi yksimielisesti arvottamaan omat kaunokaiseni ehdottomaksi ykköseksi), Jumalasta (miten niin miusta ei voi  tulla kukka sen jälken kun olen kuollut?!), perhesuhteista (onko sillä nyt niin väliä, kumpi sisaruksista sai uida kilpaa ja kumpi joutui tanssimaan baletissa pikkujoutsenena?), lapsettomuudesta (voiko todella olla vaikea ymmärtää, että lapseton ihminen ei koe lapsen saamista kuitenkaan maailman tärkeimäksi asiaksi?) ja itseluottamuksesta (nämä keskustelut kaikki lienee johtuivat siitä, että jokaisellä tätä piisaa ylen määrin), tulin siihen tulokseen että seuraava mökkiretki saa odottaa...
Mutta mennään vain ystäväni yhdessä katselemaan vapun kunniaksi nuoria vihaisia naisia keikalle -niitä on kuitenkin tositosi mukava katsella vaihteeksi muualta kuin peileistä.

Vappujuhlinta alkakoot vähemmän kiihkeällä seksillä paistinkortuttimen kanssa naistenklinikalla. Sitten vain jalat tiukasti ristiin, ettei yksikään yksinäinen vaeltaja karkaa ja toivomaan lujastilujastilujasti...

Kuinka monta kertaa pitää rasvattavista ovenpielistä, nitsevästä penkistä ja runksuttavista pyöränketjuista sanoa? Vai pitääkö sanoa kertaakaan jos tekisi asialle jotakin ihan itse? Mutta kun oon patalaiska ja miehen työt on miehen työt. Sä oot meillä se kulkuneuvovastaava, jonka tehtävä on huoltaa miun fillari (ketjut ja pyöränkumit), kengät (lankkia ja rakkautta) sekä auton tankkaus (silloin harvoin kun sitä ei isikullalta täydellä tankilla saa valmiina). Vaikken mikään rinsessa olekaan, niin kieltäydyn tuhrimasta käsiäni öljyyn ja muuhun miestenlikaan.
Mikään ongelma ei siis ole tuhrata töissä paskaa sivoten, pesten ja pyllyjä pyyhkien. Sekö on sitten leinee sitä naistenhommaa juu.
Mutta eihaän tästä siis pääse yli eikä ympäri: Onko tämä nyt sitten sitä tasa-arvoa, että kummallakin on yhtäpaljon hommaa? Vaiko sovinismia, kun mielestäni naisella ja miehellä on kummallakin paikkansa? Vaiko jotakin kieroutunutta feminismiä (mielestäni naisten ei kuitenkaan kuuluisi päästä armeijaan!)? Ota tästä nyt sitten selvää. Kunhan rasvaat nitisevät ja natisevat paikkani. Vaikka tänä iltana ;)

Mahdotonta. Just nyt se tuntuu siltä. Mä en tule koskaan paisumaan niin kuin pullataikina, tai niin kuin ne naiset keilahallissa, jotka näyttää siltä että ovat pihistäneet yhden keilapalloista paitansa alle. Ne jotka hehkuu odotuksen huumaa tai tuskailee kärsimättöminä turvotusten kanssa.
Mä korkeintaan paisun tästä lakun mässäilystä (kaapissa odottaa lisää), pullan possutuksesta (eilen oli markkinat ja sain vihdoinkin sitä kaivattua viipurinrinkeliä ISON rinkelin verran), jäätelön lipomisesta (se kutsuu minuu jo kovin tuolta pakastimen luukusta).
Eli en usko että tälläkään kertaa tapahtuu ihmeitä. Pysyn mahona lopun ikääni (aivan kaamea sana. MAHO. Ihan kuin laho. Semmonen pystyyn kuollut.) Ja uskottelen itselleni, etten mitään toivonutkaan. Että olen jo tottunut ajatukseen olla menevä, rikas ja lapseton. No, just nyt en ole kun tota viimestä. Että mitenköhän noi kaksi muuta saataisiin toteutumaan?!

Ja kun töissä taas tänään kirosin muiden (=pomojen) itsekeskeisyyttä, näköalattomuutta ja asennetta arkeen, ja kun olin juuri taas klikkaamassa koneelta "suosikit" ja www.mol.fi (kyllä, konetta käyttävät myös muut ja suosikki-leimasta voi päätellä etten ole ainoa joka käyttää konetta haaveillessaan paremmasta), tajusin, että toistaiseksi olen kohtalooni sidottu (juuri noin dramaattiselta se silläkin hetkellä tuntui!). Joustavilla työajoilla ja lääkärin läheisyydellä on se vaikutus, että pystyn hoitamaan tyhjää mahaani helposti, se tuskin toteutuisi missään uudessa työpaikassa lähempänä kotia ja matkan päässä lääkärikäynneistä. Kakkapaska. Eli lapseton, köyhä ja huono työ. Ja ei pakopaikkaa.

...no joo..oma sohva ja lasi punaviiniä pistävät taas maailman järjetykseen ja ahdistuksen oikeisiin mittasuhteisiin: Pieniä ovat huolet keväällä, kun saa kävellä kotiin kumisaappaat klonksuen ja tuntea sadepisaroiden rapisevan sadetakin huppuun. Ja kun on sitä jäätelöäkin siellä pakastimessa. Että ehkä juuri tänään ei sittenkään ole huono päivä.
Tänään alkavat uudet hormonihoidot.