Mahdotonta. Just nyt se tuntuu siltä. Mä en tule koskaan paisumaan niin kuin pullataikina, tai niin kuin ne naiset keilahallissa, jotka näyttää siltä että ovat pihistäneet yhden keilapalloista paitansa alle. Ne jotka hehkuu odotuksen huumaa tai tuskailee kärsimättöminä turvotusten kanssa.
Mä korkeintaan paisun tästä lakun mässäilystä (kaapissa odottaa lisää), pullan possutuksesta (eilen oli markkinat ja sain vihdoinkin sitä kaivattua viipurinrinkeliä ISON rinkelin verran), jäätelön lipomisesta (se kutsuu minuu jo kovin tuolta pakastimen luukusta).
Eli en usko että tälläkään kertaa tapahtuu ihmeitä. Pysyn mahona lopun ikääni (aivan kaamea sana. MAHO. Ihan kuin laho. Semmonen pystyyn kuollut.) Ja uskottelen itselleni, etten mitään toivonutkaan. Että olen jo tottunut ajatukseen olla menevä, rikas ja lapseton. No, just nyt en ole kun tota viimestä. Että mitenköhän noi kaksi muuta saataisiin toteutumaan?!

Ja kun töissä taas tänään kirosin muiden (=pomojen) itsekeskeisyyttä, näköalattomuutta ja asennetta arkeen, ja kun olin juuri taas klikkaamassa koneelta "suosikit" ja www.mol.fi (kyllä, konetta käyttävät myös muut ja suosikki-leimasta voi päätellä etten ole ainoa joka käyttää konetta haaveillessaan paremmasta), tajusin, että toistaiseksi olen kohtalooni sidottu (juuri noin dramaattiselta se silläkin hetkellä tuntui!). Joustavilla työajoilla ja lääkärin läheisyydellä on se vaikutus, että pystyn hoitamaan tyhjää mahaani helposti, se tuskin toteutuisi missään uudessa työpaikassa lähempänä kotia ja matkan päässä lääkärikäynneistä. Kakkapaska. Eli lapseton, köyhä ja huono työ. Ja ei pakopaikkaa.

...no joo..oma sohva ja lasi punaviiniä pistävät taas maailman järjetykseen ja ahdistuksen oikeisiin mittasuhteisiin: Pieniä ovat huolet keväällä, kun saa kävellä kotiin kumisaappaat klonksuen ja tuntea sadepisaroiden rapisevan sadetakin huppuun. Ja kun on sitä jäätelöäkin siellä pakastimessa. Että ehkä juuri tänään ei sittenkään ole huono päivä.
Tänään alkavat uudet hormonihoidot.